Lenkeillä ei toki yllättänyt, että syke nousee helposti ja liian korkealle. En osaa juosta hitaasti ja peruskestävyys on ihan surkea. Aina säännöllisesti päätän ryhtyä petraamaan peruskestävyystreenissä eli lähteä niin hitaille lenkeille, että mummotkin pyyhältävät ohi. Mutta kun ei malta, ehdi eikä huvita. Aina sama virsi!
Maanantaina mittari pääsi mukaan kiipeilemään kun menin pitkästä aikaa yläköysittelemään. Alkuun ehdin mennä ehkä viitisen reittiä yksin itsevarmistavilla ennen kuin kaveri tuli ja varmisteltiin toinen toisiamme. Kaverin ilmaantuessa olin juuri yhden 6A+ reitin yläneljänneksessä. Reitti on mun tasoon nähden vaikea ja raskas (negatiivinen seinä), olin kuitenkin päässyt vähän pidemmälle kuin edellisellä kerralla ja kovasti halusin päästä vielä vähän eteenpäin (tai siis ylöspäin). Mittari tiesi kertoa, että syke oli yli 180! Eipä moisilla sykkeillä paljoa raajoissa enää voimaa ollut, varsinkin kun olin kiivennyt kaltevaa seinää jo tovin. Voimattomuuden lisäksi jalat tuntuivat tärisevän ihan vaan siksi, että olisin halunnut vielä vähän pidemmälle. Lopulta en edes yrittänyt seuraavaa otetta, koska olin vaan niiiiiin poikki. Maksimisyke kiipeilyillan aikana oli peräti 187!!! Siis huikamala! Mutta kamalinta tai huolestuttavinta oli se, että syke ei laskenut 20 minuutin kiipeilyn jälkeen lainkaan alle 100:n. Mietin ensin, että noinkohan olis vaikka jotain flunssaa tulossa, mutta kyllähän se sitten oli myönnettävä, että paskasta peruskestävyydestä taisi sykkeet kieliä. Että voisiko eukko vihdoin tehdä jotain peruskunnolleen!!
Huomenna menen taas haastamaan maksimisykkeitä yläköysitreenin pariin.
p.s. Tänään olen mässäillyt. Ensin leffanameja (88 g) ja sitten omenapiirakkaa. Huomenna taas ruotuun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti